Commodore 64 Ultimate on ehkä täydellisin nostalgialevyke, jonka 2020-luvun retrobuumi on meille toistaiseksi tarjonnut. Se näyttää Commodorelta, kuulostaa Commodorelta ja toimii Commodorena – koska se pitkälti on Commodore. Uusi laite perustuu AMD Xilinx Artix-7 -FPGA:han, joka jäljentää alkuperäisen emolevyn logiikan piiritasolla. Mutta mitä enemmän speksejä selaa, sitä selvemmin nousee esiin yksi kysymys: miksi kukaan tarvitsee tätä?
Alkuperäinen C64 pärjäsi 1982 vain 64 kilotavulla RAM-muistia. Se riitti silloin peleihin, ohjelmointiin ja demoihin helposti. C64 Ultimatessa muistia on 128 megatavua DDR2:ta, eli noin 2000-kertainen määrä. Laitteessa on 16 Mt käyttöjärjestelmälle, 16 Mt REU-muistilaajennukselle ja lisää GeoRAM-tukea luvassa.
48 MHz turbo-tila tekee siitä nopeimman Commodoren, jota ei oikeastaan koskaan pitänyt olla olemassa. On vaikea välttyä ristiriidalta: modernisoitu C64 on monella tavalla tehokkaampi kuin mikään 8-bittisen aikakauden kone, mutta sen käyttötarkoitus on sama kuin ennenkin: pyörittää neljä vuosikymmentä vanhoja pelejä.
Uusi malli lisää toki monia tämän päivän mukavuuksia. HDMI-liitäntä, Wi-Fi-tiedonsiirto, USB 3 -portit, moderni tulostintuki ja jopa emuloidut 8-kanavaiset UltiSID-äänipiirit tekevät siitä retrolaitteiden Teslan. Silti laite hyväksyy edelleen pölyiset kasetit ja alkuperäiset levykeasemat. Tämä on tietysti tarkoituksellinen valinta: Commodore haluaa, että käyttäjä voi kokea nostalgian kokonaan.
Teknisesti Commodore 64 Ultimate on siis ylivertainen kaikkeen, mitä C64-aikana olisi voitu kuvitella. Siinä on mekaaninen näppäimistö Gateron Pro 3.0 -kytkimillä, N-key rollover, makrot, automaattisesti tunnistuvat SID-piirit, laaja tiedostoformaattituki ja sisäänrakennettu Ultimate-II+-kasetti emulointitoimintoineen. Se ei ole pelkkä replika, vaan ihanneversio laitteesta, sellaisena kuin fanit haluaisivat sen muistaa.
Ja juuri siinä piilee sen paradoksi. C64 Ultimate on objektiivisesti erinomainen, mutta käytännöllisesti lähes täysin tarpeeton. Se ei ratkaise mitään modernia tarvetta. Se ei korvaa PC:tä, läppäriä, pelikonsolia tai edes Raspberry Pi -pohjaisia emulaattoreita. Se palvelee yhtä, hyvin inhimillistä tarkoitusta. S:e antaa meille tunteen, että jokin pala nuoruudesta voidaan ostaa takaisin. Ja kun tunne on koettu, laite päätyy suurella todennäköisyydellä hyllyyn.
Eipä tässä mitään väärääkään ole. Commodore 64 Ultimate onnistuu siinä, missä monet ”retro-uudelleenlämmittelyt” epäonnistuvat: se on rakennettu rakkaudella, se kunnioittaa alkuperäistä teknologiaa ja samalla päivittää sen. Kaikki teknologiabuumit eivät synny uusista innovaatioista. Osa syntyy tarpeesta palata aikaan, jolloin 64 kilotavua riitti kaikkeen.
Jos retrolaite kiinnostaa, lisätietoja löytyy täältä. Hintaa Ultimatella on 300 dollaria.
Arduino UNO Q:n lanseeraus herätti syystäkin innostusta: kyseessä on ensimmäinen Arduino UNO -perheen kortti, jossa yhdistyvät mikroprosessori ja mikro-ohjain. UNO Q on vakuuttava uusi laitteistoalusta, joka tulee tutussa Arduino-ystävällisessä muodossa. Sen Debian-pohjaista Linuxia ajava prosessori, reaaliaikaiset ohjausominaisuudet ja uusi tehokas Arduino-kehitysympäristö avaavat käyttäjille mahdollisuuden rakentaa huomattavasti aiempaa kehittyneempiä sovelluksia.