DistroWatch listaa tällä hetkellä yli 600 aktiivista Linux-jakelua. Luku ei tarkoita 600 eri ydintä eikä 600 toisistaan täysin riippumatonta käyttöjärjestelmää. Kaikkien pohjalla on sama Linux-ydin, mutta sen ympärille rakennettu kokonaisuus vaihtelee radikaalisti. Linux ei ole yksi tuote vaan arkkitehtoninen alusta, jonka päälle syntyy satoja erilaisia toteutuksia.
Jakelujen erot eivät ole kosmeettisia. Ne koskevat kirjastoja, paketinhallintaa, päivitysmallia, init-järjestelmää ja käyttötarkoitusta. Minimalistinen jakelu kuten Tiny Core Linux on suunniteltu toimimaan äärimmäisen pienellä jalanjäljellä. ISO-kuva mahtuu kymmeniin megatavuihin, mutta siitä huolimatta kokonaisuus sisältää miljoonia koodirivejä, koska jo pelkkä Linux-ydin on kymmenien miljoonien rivien projekti.
Toisessa ääripäässä Debian kokoaa yhteen valtavan pakettivaraston. Jo 2000-luvun alussa Debianin lähdekoodimäärä ylitti 100 miljoonaa riviä. Nykyisessä mittakaavassa, kun mukaan lasketaan kaikki tuetut arkkitehtuurit ja paketit, puhutaan todennäköisesti useista sadoista miljoonista koodiriveistä. Hajonta ei siis ole tuhansista riveistä satoihin miljooniin, vaan miljoonista satoihin miljooniin.
Tämä herättää kysymyksen fragmentaatiosta. Yritysnäkökulmasta 600 jakelua voi näyttää hallitsemattomalta. Eri versiot kirjastoista, erilaiset päivityssyklit ja vaihtoehtoiset arkkitehtuurivalinnat lisäävät testauksen ja ylläpidon kompleksisuutta. Sertifiointi, tietoturvapäivitysten hallinta ja pitkä elinkaari vaativat kurinalaisuutta, minkä vuoksi yritykset usein standardoivat toimintansa muutamaan vakiintuneeseen jakeluun.
Samaan aikaan jakelujen määrä toimii evoluutiomekanismina. Uudet ratkaisut syntyvät usein jakelutasolla. Päivitysmallit, kevyet kirjastot, konttikeskeiset toteutukset ja sulautettuihin järjestelmiin räätälöidyt versiot kokeilevat erilaisia lähestymistapoja. Osa niistä jää marginaaliin, osa vakiintuu laajemmin käyttöön. Linuxin kehitysmalli on tässä suhteessa poikkeuksellinen: ydin pysyy yhtenäisenä, mutta käyttäjätila kokeilee jatkuvasti.
Tätä yhtenäisyyttä ylläpitää ytimen keskitetty kehitys. Linus Torvalds johtaa edelleen ytimen integraatiota, ja tuleva Linux 7.0 tuo mukanaan merkittäviä scheduler-uudistuksia. Aikaviipaleen tilapäinen pidennys kriittisissä osioissa ja preemption-mallien yksinkertaistaminen ovat esimerkkejä muutoksista, jotka vaikuttavat kaikkiin jakeluihin yhtä aikaa. Samalla ytimen skaalautuvuutta parannetaan korkean ydinmäärän järjestelmissä, mikä kertoo Linuxin painopisteen siirtymisestä yhä vahvemmin datakeskus- ja infrastruktuurikäyttöön.
Linuxin moninaisuus on siis kaksiteräinen miekka. Se lisää kompleksisuutta ja vaatii hallintaa, mutta mahdollistaa samalla poikkeuksellisen laajan sovellusalueen. Sama ydin skaalautuu IoT-laitteesta tuhansien ytimien palvelimeen. Harva ohjelmistoprojekti pystyy vastaavaan. Ilman satoja jakeluja Linux ei olisi levinnyt näin laajalle. Ilman yhtä ydintä se olisi hajonnut. Moninaisuus on vahvuus, mutta vain siksi, että sen alla on yhteinen tekninen perusta.
Virtaamamittaus on monissa laitteissa kriittinen mutta usein ongelmallinen toiminto. Perinteiset mekaaniset anturit kuluvat ja jäävät sokeiksi pienille virtausnopeuksille. Ultraäänitekniikkaan perustuvat valmiit moduulit tarjoavat nyt tarkan, huoltovapaan ja helposti integroitavan vaihtoehdon niin kuluttaja- kuin teollisuussovelluksiin.