Aurinkoenergian tuotantoon etsitään nyt tiiviisti uusia keinoja, sillä perinteinen piipohjainen kenno on edelleen liian kallis ratkaisu. Norjalaistutkijat ovat kehittäneet tekniikan, jolla saadaan toteutettua aurinkokenno selvästi vähemmällä määrällä piitä.
Kyse on Oslossa sijaitsevan NTNU:n (Norwegian University of Science and Technology) kehittämästä tekniikasta, jossa piikuituja pinnoitetaan lasin sisälle. Piiydin on noin 3-millisen lasiputken sisällä, joka lämmitetään ja venytetään piisydämen sisältäväksi kuiduksi.
Venyttäminen tekee piikuidusta noin sata kertaa ohuempaa. Tekniikkaa on käytetty optisen kuidun valmistamiseen, mutta NTNU:n fysiikan laitoksella sitä sovelletaan ensimmäistä kertaa aurinkokennojen valmistukseen.
Tekniikan etuna on, että kennoon käytetään noin 90 prosenttia vähemmän piitä kuin perinteisissä kennoissa. Lisäksi pii voi sisältää enemmän epäpuhtauksia.
Kun piitä käytetään selvästi vähemmän ja se voi olla huonompilaatuista eli halvempaa, lopputuotteen hinta putoaa olennaisesti pienemmäksi.
Keskeinen kysymys on tietysti piikuitukennon hyötysuhde. Tutkijoiden rakentamissa protoissa on päästy 3,6 prosenttiin, kun tavallisen kaupallisen kennon hyötysuhde on noin 18 prosenttia. Tutkijat uskovat, että tekniikasta saadaan kehitettyä hyötysuhteeltaan sellaista, että sen kaupallinen käyttö tulee kannattavaksi.
Äärimmäiset sääilmiöt, uusiutuvan energian vaihteleva tuotanto ja kasvava energiankysyntä haastavat perinteiset sähköverkot ennennäkemättömällä tavalla. Vastaus tähän haasteeseen on älykäs sähköverkko – ja sen toimintavarmuuden ytimessä ovat SiTimen edistyneet MEMS-ajoitusratkaisut. Tässä artikkelissa pureudutaan siihen, miksi tarkka ajoitus on elintärkeää modernissa sähköinfrastruktuurissa.
Adelaiden yliopiston tutkijat ovat onnistuneet valmistamaan kuivamenetelmällä paksuja, itseään kannattelevia elektrodeja, jotka mahdollistavat jopa kaksinkertaisen suorituskyvyn verrattuna aiempiin sinkki- tai litiumioniakkujen jodikatodeihin. Lisäksi tutkijat lisäsivät elektrolyyttiin 1,3,5-trioksaania, joka muodostaa sinkin pinnalle suojaavan kalvon estäen dendriittien eli neulamaisen rakenteen muodostumisen.
