Jo pitkään on ollut itsestään selvää, että puhelimella voi soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Mutta miten oli asian laita silloin, kun puhelut välitettiin käsin? Oliko pienelläkin paikkakunnalla mahdollista soittaa vaikkapa poliisilaitokselle yökolmelta?
Vaikka ensimmäinen automaattikeskus tuli Helsinkiin jo vuonna 1922, pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla oli vielä pitkään käytössä käsivälitteisiä puhelinkeskuksia. Suomen viimeiset käsivälitteiset puhelinkeskukset Kolarissa, Pellossa ja Ylitorniolla automatisoitiin niinkin myöhään kuin 26. maaliskuuta 1980. Kyseisen päivän Helsingin Sanomissa kerrotaan, että jos kaikki puhelut hoidettaisiin käsivälitteisenä, tarvittaisiin noin 700 000 puhelunvälittäjää. Samassa artikkelista käy ilmi, että keskustelua automaation viemistä työpaikoista käytiin jo tuolloin – puhelinliikenteen automaatio oli vienyt vuosien saatossa noin 5000 puhelunvälittäjän työt.
Mutta miten oli yöpäivystyksen laita? Suurissa kaupungeissa varmaankin riitti välitettäviä puheluja öisinkin, mutta miten oli pienten maalaiskuntien puhelinkeskusten laita? Kysytäänpä asiaa Tekniikan museosta.
Tekniikan museon amanuenssi Eeva Siltala kertoo, että kaupunkien ja maaseudun välillä oli eroa, ymmärrettävästi sen takia, että automaattikeskukset tulivat kaupunkeihin jo 1930-luvulla (Helsinkiin jo 1922), mutta maaseudulla 1950-luvulla ja viimeiset vasta 1970-luvulla. Siltala löytää nopeasti lisätietoa eri lähteistä:
Keski-Suomen museon sivuilla kerrotaan, että puhelinkeskukset olivat aluksi avoinna vain päiväsaikaan. Illalla ei voinut soittaa, kun kukaan ei yhdistänyt puhelua. Maaseudulla keskukset olivat vuonna 1946 yleensä avoinna arkisin kello 7-21. Jyväskylässä siirryttiin yöpäivystykseen jo vuonna 1912.
Puhelinvaihdevalmistaja Aastran sivuilla olevassa historiatekstissä kerrotaan, että maaseudulla tämä ’sentraalisantran’ työ oli tarkoitettu alkujaan sivutoimeksi, soittamaan pystyi vain päivisin, koska iltaisin kukaan ei ollut yhdistämässä puhelua. Pian kuitenkin tämä uusi kommunikaatiomuoto tuli niin suosituksi, että käytännössä työ oli päätoimista, vuorokauden ympäri. Keskuksenhoitajan vastuulla oli myös pitää kirjanpitoa puheluista, sillä sen perusteella tilaajat maksoivat puhelinlaskunsa.
Työvuoron pituus oli yksi vuorokausi. Joku oli aina töissä. Joihinkin keskuksiin säännölliset työajat tulivat 1947.
Isoissa kaupungeissa puhelinkeskusten öinen kiinniolo koettiin ongelmaksi jo puhelimen alkuaikoina ja siihen puututtiin pian. Siltala löytää lisätietoa kirjasta U. E. Moisala - Kauko Rahko - Oiva Turpeinen, Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877 - 1977, jonka asia hiersi jo toissa vuosisadalla: ”… suuremmaksi puutteeksi koettiin puhelinkeskusten sulkeminen yön ajaksi. Sen vuoksi useissa suurimmissa kaupungeissa yöpäivystys järjestettiin varsin pian. Esimerkiksi Turussa tämä tapahtui jo tammikuun alussa 1883. Sen sijaan maaseudulla monet puhelinlaitokset vielä 1900-luvun puolellakin toimivat vain päivisin. ... kriisiaikoina ... pyrittiin keskusasemien aukioloajat saamaan ympärivuorokautisiksi." (Sivu 465)
Ylen Vintti-sarja kertoo yhden puhelinkeskuksenhoitajan tarinan. Tyyne Kammonen hoiti Virroilla Koron puhelinkeskusta. Yleinen käsitys ja ilkeilyn aihe oli, että sentraalisantrat kuuntelivat puheluja ja tiesivät näin koko seutukunnan asiat. ”Ei minun tarvinnut kuunnella. Minua ei kiinnostanut, eikä siinä ollut aikaa kuunnella”, Tyyne Kammonen vakuuttaa. Keskus automatisoitiin vuonna 1963 ja Tyynen työt loppuivat.
Vesa Linja-aho, lehtori, Metropolia-ammattikorkeakoulu
