Tukholman yliopiston tutkijat ovat kehittäneet ei-ladattavista alkalipattereista ladattavan version. Tavalliset alkaliparistot hyödyntävät tavallisesti sinkkiä ja mangaanidioksidia. Mangaanidioksidiin tekemän muutoksen ansiosta tutkijat saattoivat ryhtyä tuottamaan ladattavia alkalipareja.
- Tulevaisuuden suurten akkujen tuotannossa materiaalin saatavuus punnitaan akun suorituskykyä vasten. Maailmassa on hyvät mahdollisuudet käyttää rautaa, mangaania ja sinkkiä. Tämä on ehdoton vaatimus todella suuren mittakaavan akkutuotannolle, toteaa työtä ohjannut professori Dag Noréus.
Uuden ladattavan akun prototyypeillä akkukapasiteetti säilyy vakoina ensimmäisten 200 lataus-purkaussyklin aikana, mutta noin 50 prosenttia kapasiteetista häviää 2000 syklin jälkeen.
- Tämä on hyvä lukema verrattuna muihin akkuihin. Ja olemme juuri uuden akkukemian alussa. Uskomme, että jatkokehitys parantaa elinaikaodotetta jatkuvasti, toteaa väitöskirjatutkija Mylad Chamoun.
- On tärkeää huomata, että kemia on halpaa. Tekniikka voittaa loppujen lopuksi, jos verrataan muihin akkutekniikoihin. Kun tarkastellaan varastoitua energiaa parhaat litiumioniakut maksavat 200-250 euroa kilowattitunnilta ja lyijyakut 100-150 euroa kilowattitunnilta. Meidän kustannusanalyysi viittaa siihen, että hintamme putoaa 20-40 euroon kilowattitunnilta, Mylad Chamoun jatkaa.
Mylad Chamoun on myös yksi Enerpoly-yhtiön perustajista, jotka kaupallistavat uuden ladattavan akun. Hän korostaa, että vesipohjaisen akun kemian edut ovat turvallisuus ja ympäristöystävällisyys.
- Tavanomaisissa alkaliparistojen myötä on jo olemassa raaka-aineiden, sinkin ja mangaanin tuotannon ja kierrätyksen teolliset rakenteet, toteaa Mylad Chamoun Tukholman yliopiston tiedotteessa.
Veijo Hänninen
Nanobittejä, 9.4.2019